Skip to content

Avautuminen kohtaamiselle, aidon ymmärryksen lähtökohta.

Me suomalaiset emme turhia turinoi. Silloinkin kun kaipaisimme vain kontaktia ja toisen inhimillistä läheisyyttä ajattelemme että on tehtävä jotain “asiaa” että tilanne ei vaikuttasi epämukavalta. Toisaalta meille on myös vierasta sisällötön small-talk jossa ei oikeastaan niin kovasti olla kiinnostuneita mitä toiselle kuulu tai mitä hän  säästä ajattelee, kunhan huomioimme toisen kohteliaisuuden vaatimusten mukaan.Karussa pohjoisessa kommunikaatiokulttuurissamme hakeudutaan yhteyteen toisen kanssa ainoastaan tosi tarpeessa. jäyhyyttä ei kuitenkaan pidä sekoittaa aitouteen. Vaikka suomalaisten sanat ovatkin melko pyhiä ja kalliita

Martin Buber erottelee ajattelussaan kaksi erilaista perustavanlaatuista sujtautumistapaa ympäröivän maailman ilmiöihin. Minä – Sinä  ja Minä – Se suhteen. Näistä Minä – Sinä sude on kokonaan erilainen olemassaolon tapa joka on olemuksellisesti erilainen kuin laskelmoitavissa oleva ja äärellinen se. Sinä asettaa minälle myös haasteen avoimuuteen ja oman itsensä rehelliseen julkituontiin. Minä-Sinä on todellisuuden korkeampi taso joka ylittää yksittäisen tietoisuuden rajat, samalla se on kuitenkin niitä konstituoiva ehto jota ilman minä ei voi tulla tietoiseksi subjektiudestaan,

Syvällä Buberin ajattelun pohjalla on Kantilainen maskiimi kohdella ihmistä aina tarkoitusperänä itsessään eikä  vain keinona. Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoriassa ymmärtämiseen tähtäävä vuorovaikutus erotellaan kommunikaatiosta jolla on strateginen vaikuttamiseen tähtäävästä toiminnasta niiden onnistumisen edellytysten kautta. Vaikka molemmilla voidaan selittää sosiaalisen toiminnan koordinaation ihme, vain ymmärrykseen tähtäävä toiminta voi selittää toimijoiden yhteisen merkityshorisontin uusiutumisen.

Buber erottaa painokkaasti propagandan ja pedagogiikan lähestymistavat jossa ensimmäinen yrittää saada yksilöt toimimaan ulkoisen tahdon mukaan kuin se olisi heidän omansa, jälkimmäisen taas saada yksilöt löytämään oma tahtonsa sellaisina kuin he aidosti ovat. Paulo Freire seuraa omassa vaikutusvaltaisessa pedagogisessa ajattelussaan Buberin linjoilla. Pedagogiikka dialogisena toimintana vaati todellista kiinnostusta toiseen ihmiseen ja halua todelliseen vuoropuheluun jossa “opettaja” avautuu myös itse oppimaan uutta. Tavoitteena on todellistaa se potentiaali jota oppijassa.

Merkityskeskeisessä kehittämisessä ymmärtäminen on keskeinen käsite jota on tarkasteltava kahdelta kannalta, toisaalta on ymmätämisen edellytysten tutkiminen toiminnan koordinoinnin kannalta, ymmärrämmekö toisiamme niin että osaamme tehdä yhteistyötä. Toisaalta on ymmärtäminen merkityksessä toisen asemaan asettuminen, empatia ja kyky nähdä asiat toisen näkökulmasta. Merkityskeskeisen kehittämisen paradigma, se että kielellinen merkitys ja merkitys arvostuksena liittyvät elimellisesti toisiinsa, stipuloi että näiden tulisi liittyä toisiinsa.

Kulttuurien törmäykset, tilanteet jossa “ei löydetä yhteistä kieltä” ovat kaikille tuttuja ja liian usein tuntuu että tällaisten tilanteiden aiheuttamien pattitilanteiden negatiivinen energia vetää kaiken syövereihinsä niin työpaikalla ja perhe-elämässä kuin poliittisessa keskustelussakin. Ongelman taustalla on että emmä halua sijoittaa yhtään itsestämme siihen että asettuisimme toisen asemaan ja yrittäisimme ymmärtää hänen arvojaan ja mikä hänen näkökulmastaan on merkityksellistä. Kuinka voisimmekaan jos emme kuuntele?

Vain aidosti kohtaamalla toisen kokonaisena ihmisenä joka elää kokonaisessa maailmassa arvoineen ja arvostelmineen ja toisen kunnioittaminen uniikkina ja arvokkaana yksilönä voi saada meidät löytämään ne yhteiset kiinnekohdat joiden avulla voimme keskustella itse asiasta. Tiskivuoroista voidaan päästä sopuun kun ymmäretään että kyse ei olekaan vaan kuka parhaiten ehtii triviaalin homman hoitamaan vaan mm. siitä miten työt jaetaan oikeudenmukaiseti ja miten kunkin panosta arvostetaan.

 

 

 

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *